Kaikkeen käyttäytymiseen liittyy oma koodisto. Vaikka erilaisuus on pop, koodisto pitää hallita. Elämä on aidattu normeilla, ympärillä olevat pitää huomioida. Pitää osata antaa juuri sopivasti tippiä. Ei liian vähän, muttei liikaakaan. Myös taksikuskille. Ennakointi on olennaista. Pitää varata kolikoita jos matkan maksaa kortilla. Kaupassa laitetaan kalikka ostosten perään. Autolla käännyttäessä näytetään vilkkua, hyvissä ajoin. Rullaportaissa seisotaan oikeassa reunassa. Mummolle tarjotaan istumapaikka ja avataan ovi. Tärkeintä on että asiat liikkuu. Tehdasta ei saa pysäyttää.
Tilannetaju on kaiken a ja o. Anna Abreuta ei osoitella sormella.
Joiltakin tilannetaju puuttuu.
Kuvittele elokuinen lauantaipäivä. Aurinko paistaa muttei häikäise. Asfaltti on vielä kuuma. Huristat ilmastoidulla autollasi moottoritietä Lohjan suuntaan. Radiossa soi Arttu Wiskarin Tuntematon potilas. Toivot jotain muuta, muttet jaksa vaihtaa kanavaa. Ajat nopeampaa kaistaa. Tie on vapaa edestä ja takaa. Nautit tunnelmasta. Mikään ei voisi olla paremmin. Laitat cruisen päälle sataankahteenkymppiin. Edempänä horisontissa viereisellä kaistalla näet auton. Auton perässä köröttelee bussi. Saavutat parivaljakkoa, viiletät omaa kaistaasi. Bussikuski ahdistuu, huomaa että olet menossa ohi. Ja juuri silloin hän päättää tulla eteen. Ei ennemmin, jolloin tie olisi ollut hänellekin vapaa. Eikä varsinkaan myöhemmin. Bussissa matkusti Eero perheineen. Mihin heille tuli kiire?
Naapuri on ostanut uuden auton. Se on hienompi kuin sinun autosi. Jos olet amerikkalainen, mietit miten saisit hankittua samanlaisen tai mieluummin jopa paremman. Jos olet suomalainen puhkaiset autosta renkaat. Tai toivot vähintään, että naapurin maksukyky ei riitä lainaerien suorittamiseen. Sitten kaverin kanssa naureskellaan, että on se naapuri tyhmä kun osti avoauton marraskuussa. Sillä on varmaan joku kriisi kun täytyy kompensoida. Onko todellakin niin, että toisen menestys on oma tappio?
Useinkaan emme saa sitä mitä haluamme. Kohtaamme vastoinkäymisiä väistämättä, joko valinnoista tai olosuhteista johtuen. Entä sitten? On niitä jotka yrittävät, ja niitä jotka lannistuvat. On niitä jotka nousevat, ja niitä jotka jäävät makaamaan. On niitä jotka osaavat käyttäytyä, ja niitä jotka eivät osaa. On niitä jotka provosoituvat, ja niitä jotka osaavat hillitä itseään. Provosoitujat ovat pelottavia.
Mitä me sitten haluamme? Rakkautta, arvostusta, hyväksyntää? Minä, minulle, minun! Haluamme sitä mikä tuntuu olevan muilla. Haluamme menestyä, mutta emme syystä tai toisesta aina löydä oikeaa polkua. Joihinkin asioihin voimme vaikuttaa, joihinkin emme. Helpompi on sanoa mitä emme halua. En halua olla kaupan kassa. En halua asua Jakomäessä. En halua ranskalaista autoa. En halua Nokian älypuhelinta. En halua köyhää miestä. Tai no, parempi köyhä kuin juntti. Haluamme sitä minkä muut ovat todenneet haluttavaksi. Pitää saada talo, puoliso, perhe, ulkonäkö, työ ja status - sellainen kuin kuuluu. Sellainen kuin kaverilla on ja kaverin kaverilla. Ei presidentillä, eikä ökypohatalla - sellaiset asuvat muualla. Eikä kehitysvammaisella tai halvaantuneella. Ne ovat yhtä kaukana. Vertaamme lähimpänä itseämme oleviin. Kuninkaalliset ja julkkikset ovat mielikuvituksen tuotetta. Niitä ei oikeasti ole olemassa.
Pettymykset kirpaisevat. Ne tulevat jo varhain. Pieni päivän ikäinen, joka ei löydä nänniä vaikka kuinka hapuilee. Puolivuotias, joka nousee pystyyn yhä uudelleen, ja muksahtaa lattialle yhtä monta kertaa. Yritys-erehdys opettaa. Tulee itku ja äiti lohduttaa. Sitten lapsi kasvaa, tulee kavereita ja erilaiset pettymykset. Tuo sai enemmän karkkia kuin minä! Tuo haukkui, tuo löi, tuo varasti! Miksi minä en saanut kymppiä kokeesta kun tuokin sai? Tuolla on parempi palkka kuin minulla vaikka minulla on parempi koulutus! Tuo sai neljä lasta ja minä en ole saanut vielä yhtäkään! Ja sitten syljetään ja potkitaan, etsitään syyllisiä, kiukutellaan äidille, Kelan tädille, lipuntarkastajalle. Tai lakataan syömästä tai hypätään junan alle.
Haluamme olla tarpeellisia, haluamme kuulua johonkin. Aina ei pääse siihen ryhmään, johon haluaisi. Onhan se kamalaa, jos sinua ei valita. Milla oli tällä kertaa parempi, sopivampi. Ja se, että Milla tuntee myötätuntoa tappiostasi raivostuttaa vielä enemmän. Niin, pettymykset ovat inhottavia. Koska aikuiset ovat periaatteessa vapaita valitsemaan, ne ahdistuvat vapaudestaan. Todellisuudessa suurin osa vain ajelehtii valitsemisen sijaan. Ja kun kärvistellään huonossa parisuhteessa, huonossa työpaikassa tai liian lihavassa vartalossa, tulee katkeraksi. Pitäisi valita, mutta ei osata, pystytä, uskalleta. Toiset vain reagoivat, toiset luovat uutta.
On niitä, joita hyysättiin liikaa lapsena. On myös niitä, joita ei huomattu. Niitä, joita vähäteltiin. Niitä, joita alistettiin. Niitä, joita käytettiin hyväksi. Niitä, joita häpäistiin muiden edessä. Aikuisena samat lapset joko tuhoavat itseään tai muita. Oma kohtalo kostetaan koko maailmalle, tapetaan kaikki. Jos ei oikeasti, niin ajatuksen tasolla. Nämä elämän lannistamat ovat niitä takapulpettien hiirulaisia, jotka osaavat jo vältellä sosiaalisia pettymyksiä. Ne eristäytyvät muista ja vetäytyvät kehittämään paremmuusideologioitaan. Koska ne tietävät mikä tässä yhteiskunnassa on pielessä. Sitten on niitä kuusibaarien kanta-asiakkaita, jotka uskovat että elämä vain tapahtuu ja vastoinkäymiset on kirjoitettu tähtiin. Sitten on niitä auktoriteettikammoisia kuvien kumartajia, jotka elävät toisten tarpeista, tekevät kaikkensa pelkästään miellyttääkseen muita. Ja niitä täydellisen kaavan tavoittelijoita, robotteja joille mikään ei riitä. Niitä, jotka eivät juo pisaraakaan koska isä oli kännissä niin ääliö. Niille elämä on yksi rutiiniklimppi. Lapset kasvatetaan kirjan mukaan. Aikataulusta ei saa poiketa. Sitten on niitä epäitsenäisiä vastuunpakenijoita, joille tehtiin läksytkin valmiiksi. Nämä pilalle hyysätyt tai hiljaiseksi hakatut lapset valitsevat aikuisena puolisokseen alistujan. Ja alistuja valitsee puolisokseen alistajan. Tyttö isänsä ja poika äitinsä kaltaisen. Ja sitten kärvistellään taas niissä lapsuuden maisemissa, tutuissa ja turvallisissa teemoissa. Vuosia myöhemmin yliempaattisen terapeuttitädin kanssa ihmetellään mikä isäsuhteessa meni pieleen. Ja kun terapeuttitäti ei pelastakaan, ollaan taas pahantuulisia, kiusataan toisia, valitetaan kaikesta: Melusta, hinnasta, liikenteestä, ruoasta, etuuksista. Toisten onnesta.
Kiusa se on pienikin kiusa. Hienovaraiset kiusaajat luovat paheksuvia katseita palaverissa ja vastustavat kaikkea uutta. Ne eivät väistä kun kävelet vastaan. Ne vetävät oven kiinni nenän edestä, keskeyttävät, ohittavat, viljelevät negatiivista palautetta, eristävät ryhmästä, alistavat ylistämällä. Ne ovat perusnegatiivisia. Ei niitä tarvitse erikseen ärsyttää. Ne provosoituvat tyhjästäkin. Narsistityypit jyräävät työpaikalla, nöyristelijätyypit raivoavat kotona. Jos et uskalla sanoa pomolle vastaan, todennäköisesti purat kiukkusi puolisoosi. Tällaiset passiivisaggressiiviset nahjukset tönivät salakavalasti konsertissa, etuilevat jonossa ja haukkuvat poliitikkoja Suomi24:n keskustelupalstoilla. Sitten on niitä vähemmän hienovaraisia kiusaajia, joilla ei ole enää mitään menetettävää. Ne ovat valmiita tappamaan ja kuolemaan itse. Ne ovat niitä humalan turruttamia vaimonhakkaajia, joita Suomikin on pullollaan. Kun oma elämä ei ole enää minkään arvoista, vaimonkaan elämä ei saa olla yhtään sen parempaa. Ja vaimonhan syytä kaikki on joka tapauksessa. Hakataan jo siitäkin syystä, että vaimo on niin huono ettei osaa pakata ja lähteä. Ne ovat ihmisiä, jotka eivät lue naistenlehdistä parisuhdeniksejä. Ne eivät myöskään lue selfhelp -kirjoja: Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Tai Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Ne lukevat vasta, jos haluavat muuttua. Eivätkä ne halua muuttua. Ne haluavat, että muilla menee yhtä huonosti kuin heillä itsellään menee.
Kaikenlaiset simputtajat pitäisi sädettää atomeiksi. Tai lähettää yksin korpeen selviytymään. Kaapataan, sidotaan silmät ja pudotetaan keskelle erämaata. Kyllä siinä uusavuton perusmasentunut narsistialistaja nopeasti oppii mikä elämässä on tärkeintä. Toista oli ennen kun oikeasti taisteltiin leivästä.
Kuinka suurien täytyy pettymysten olla, että ne pistetään kiertoon, kostetaan? Kenellä pettymysten sarja muuttuu katkeruudeksi kenellä voimavaraksi? Jos joku on sinulle epäkohtelias, tarvitseeko sinun olla kusipää? Jos sinulla menee huonosti, eikö naapuri saa silti olla onnellinen? Jos jättäisit vertaamatta, olisivatko pettymykset niin suuria? Negatiivisen, energiaa syövän ihmisen ystävä ei tarvitse olla, mutta sellaisia nyt vaan kohtaa elämässä. Ja vielä kun oppisi toivomaan heille hyvää. Osaisi olla puhumatta pahaa. Osaisi itse olla katkeroitumatta.
Tietysti on poikkeuksia. Niitä, jotka eivät stressaa. Ne ovat joko saaneet sydärin tai elämän kolhut ovat muuten opettaneet luopumista, armoa, uudenlaista asennetta. Kaadu itse 99 kertaa. Tuskin jaksat kiukutella sadannen kerran jälkeen! Sellaisten valopilkkujen kanssa on helppo tulla toimeen. Ne eivät yritä kampittaa. Ne ajattelevat, että kaikki hyvä mitä tulee on pelkkää plussaa. Ollaan elämän jatkoajalla, saatu uusi alku. Kaikilla on kausia, jolloin menee huonommin. Elämä ei ole kenelläkään yhtä aallonharjaa. Siksi vahvemman pitäisi pystyä tukemaan heikompaa, yrittää ymmärtää. Eino Leino viisaudessaan runoili: Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä: miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.
Niin, usein emme saa sitä mitä haluamme. Vaikka kyse ei edes ole siitä mitä halutaan vaan siitä mitä tarvitaan. Suomessa kaikkien perustarpeista kyllä huolehditaan. Toisille se riittää, toisille ei. Emmekö voisi vain tyytyä vähempään? Omistaminen tuo vastuuta muutenkin. Eikö vähempi huolehtiminen olisi jopa mukavampaa? Eikö olisi ihanaa kulkea omaa polkua, eikä toisen edeltä tallaamaa? Ja jos liikaa ahdistaa, voit aina muuttaa alueelle, jossa muut ovat köyhempiä kuin sinä. Voit aina liikkua seurassa, jossa muut ovat sinua vanhempia, rumempia ja tyhmempiä. Vaikka eikö köyhä voi silti olla kauniimpi? Tai tyhmä rikkaampi? Aina löytyy joku joka on jossain sinua parempi, jos siis ryhtyy vertaamaan. Toista et voi muuttaa, mutta itseäsi voit ja omaa suhtautumistasi. Hyväksymistä, kiitollisuutta ja kannustamista voi opetella. Itse ainakin harjoittelen, koska heikkoja hetkiä tulee aina. Parasta on, että löydät omat vahvuutesi niin voit iloita toisenkin menestyksestä. Jos joku yrittää kampittaa, jätä se omaan arvoonsa. Kun pyörit sian kanssa mudassa, sinä likaannut ja sika vain nauttii.
Puistossa oli monta kukkaa rinta rinnan. Näitä rutturuusuja, jotka ovat kiusaksi asti levinneet. Yksi kukka oli muita punaisempi, suurempi ja kauniimpi. Se tuoksui taivaalliselta ja pursui mettä. Se kukka oli varattu. Vain se kukka oli kyllin hyvä kimalaiselle. Eläimet ovat suoria, kuin lapset primitiivisyydessään. ”Jos minä en saa sitä, et saa sinäkään!” kimalainen huudahti ja valmistautui syöksyyn.
Niin, kiusanhenkiä on kaikenlaisia. Kun kohtaat sellaisen, hymyile nätisti ja laula mukana:
Olet edellisiltana valmistanut töihin eväslounaan, kuten aina. Pakkaat ruuan vanhaan jäätelörasiaan. Aamulla sujautat rasian laukkuun ja riennät bussiin. Takanasi istuu joku joka on ilmeisesti vielä baarireissullaan. Oksennus haisee. Vaihdat paikkaa. Lähistöllä seisoo joku joka haisee yhtä pahalta. Nolottaisi vaihtaa paikkaa uudestaan. Viereesi istuu pukumies. Olet saarrettu. Päätät kestää. Avaat laukun vilkaistaksesi puhelinta. Matkaa on vielä 20 minuuttia. Pukumies nostaa katseen lehdestään ja nuuhkaisee vaivihkaa ilmaa. Haju tuntuu seuraavan sinua. Toivottavasti kukaan ei luule, että se olet sinä. Väki bussissa vähenee, mutta haju härnää edelleen.
Alat hiljalleen ymmärtää, mutta elät kieltovaiheessa mahdollisimman pitkään. Se olet sinä. Puristat hajulaukkua myttyyn sylissäsi. Haluaisit kertoa kaikille mitä teit eilen evääksi. Lohta kukkakaalikermahöysteellä. Hakkaat tietokoneen näppäimiä mielessäsi.
Ctrl+Z. Ei toimi. Minulle kävi näin.
Entäpä tällainen. Näet amerikkalaisessa yökerhossa ihmisten tanssivan rivitanssia. Jiihaa, päätät mennä mukaan. Seuraat monimutkaista askellusta rivin jatkona, kunnes joku tulee kertomaan, että heillä on esitys meneillään. Minulle on käynyt myös näin.
Ctrl+Z! Ei toiminut silloinkaan.
Niin noloa, mutta ah niin virkistävää. Oliko se Marco Bjurström, joka sitä julisti. Mokaamisesta tuli muotia. Ei, siitä tuli velvollisuus. Naura itsellesi. Vapaudu. Uskalla mokata! Rennosti, mutta viisaasti. Oikealla tavalla, tyylikkäästi. Tiettyjä lainalaisuuksia noudattaen. Saat kompastua, mutta et pieraista. Saat unohtaa nimesi lääkärissä, mutta et työhaastattelussa. Laulun sanat voit huoletta lausua väärin: Sooner or later, soo-ner or lateeer (Sade: Smooth Operator). Mutta et, jos juonnat Suomen virallista listaohjelmaa. Mokaamiseen liittyy häpeä ja häpeään aina sosiaalinen tilanne. Vai punasteletko yksiksesi kotona kun päästät muhevan leijan? Sosiaalinen elämä on raskasta. Aina pitäisi osata olla niin oikein...
Tätä videota en yksinkertaisesti kehtaa laittaa kokonaan. Taistelin, mutta häpeä voitti. Kerron miten tilanne eteni: Olin Nobelin ja Tinan kanssa metsälenkillä, tutuissa maisemissamme Laajasalossa. Koirat olivat irti ja haistelivat innoissaan uusia tuoksuja, Tina näköetäisyydellä, Nobel jossain kauempana. Yhtäkkiä kuulin hirveän kirkaisun. Luulin jo, että jotain kamalaa on sattunut Nobelille, kunnes se pompsahti iloisesti takaisin.
Sidoin koirat puuhun. Jossain lähistöllä oli oltava loukkaantunut eläin. Ehkä siili. Mutta miksi siili olisi kirkaissut? Osaako se edes? Tässä vaiheessa suljin radion ja käänsin ipodin kuvausasentoon, kätevää. Lähdin kävelemään syvemmälle metsään ja kohta näinkin jo pienen karvaisen pään pilkistävän mättään takaa. Mussuttelin sille jotain, rauhoittelin itseäni kun jännitti. Koirat vinkuivat taustalla koittaen viestittää, että siellä on vaarallista. Pääsin metrin päähän, en uskaltanut lähemmäs. Siinä se eläin katseli kosteilla silmillään. Pyörin ympyrää hetken, en tiedä miksi. Soitin numerotiedusteluun. Kysyin voisiko minut yhdistää jonnekin, jossa hoidetaan loukkaantuneita metsäneläimiä.
Seisoin paikoillani ja kuvasin. Eläin tuijotti minua edelleen. Korkeasaaresta vastattiin. Sanoin, että täällä on loukkaantunut pesukarhu, tai en edes ole varma onko se loukkaantunut. Nainen Korkeasaaresta korjasi ystävällisesti, ettei Suomessa ole pesukarhuja. Seurasin jähmettynyttä eläintä, analysoin sen hengitystä ja olemusta. Kysyin mistä voin edes tietää onko se loukkaantunut. En ehtinyt saada vastausta. Nobel oli riuhtaissut itsensä irti hihnastaan ja säntäsi luo. Rääkäisin Nobelille ja samalla myös puhelimeen. Onneksi eläin karkotti sähinällään koiran pois. Tässä vaiheessa Korkeasaaren nainen ilmoitti rauhallisen huolehtivasti, että ehkä on parasta että lähdette sieltä nyt vaan pois.
Yleensä juhannukseen liittyy odotuksia. Paistaisipa aurinko, olisipa lämmintä, hyvää seuraa, ruokaa, mökki, sauna ja ehkä muutama olut. Pelattaisiin pelejä, laulettaisiin yhdessä, käytäisiin uimassa, soutelemassa, ehkä ongellakin. Ehkä lykästäisi.. ja koukkuun tarttuisi kala.
Vietin juhannuksen kaupungissa ystäväni luona. Katsoimme TV5:ltä selvänäkijä Lisa Williamsia useamman jakson putkeen. Söimme spagettia ja pestokastiketta. Minun navastani löytyi juhannusyönä punkki. Koirilla juhannuksen kohokohta oli jotain ihan muuta.
Nobelin kellot eivät ole kilisseet vuosiin. Nobel ei ole kiinnostunut tytöistä. Olin siitä ihan varma. Olin väärässä. Ehkä tästä syntyy jotain pysyvää, tai sitten ei ;)
Aku Ankan veljenpojat pitivät kirppusirkusta. Pienet pomppivat akrobaatit tekivät temppujansa ja asuivat tulitikkulaatikossa silloin kun eivät esiintyneet. Kirput tuntuivat kotoisilta, halusin itsekin salaa oman kirppusirkuksen. Kirpusta tuli mieleen täi. Ne ovat kamalista kamalimpia. En usko että kukaan huolisi niitä sirkukseensa.
Mikä tahansa eläin on kiinnostava, kunhan se ei tee pesäänsä minuun tai ylipäänsä kunhan se osaa riittävästi kunnioittaa intimiteettisuojaani. Tässä pienessä arkisessa tilanteessa uhriksi on (jälleen kerran) joutunut pinseripoikani Nobel ja ehkä hieman myös ukkoni Ari. Otos, jota olen jonkin verran joutunut saksimaan fanaattisen kärsivällisen kuvaamiseni takia, loppuu töksähtäen, koska siihen ymmärsin lopettaa.
Luontodokumentit ovat tylsiä, pääsääntöisesti. Kertojaääni kuvien taustalla on kuin iltasatu. Alkaa ihanasti nukuttaa. Mutta luontodokumenttejakin on paljon ja erilaisia. Usein mietin miten ja kuinka suurella vaivalla joku harvinainen mönkijäinen on saatu napattua kuviin. Ja juuri kun otus on kaivautumassa esiin kuopastaan, kuvaajalla alkaa aivastuttaa.. tai puhelin soi, tai hius laskeutuu linssin eteen. Mutta sitä me emme saa nähdä, valitettavasti.
Eläimet eivät kavahda kameraa, ne säikähtävät koko pakettia - ihmistä kameran kanssa. Ihmiset taas alkavat esiintyä, jos siis huomaavat kameran. He joko kieltävät kuvaamisen kädenliikkeellä tai esittävät olevansa rentoja, osaavat jo olla kuten dokumentissa kuuluu, eivät vahingossakaan katso kameraan. Ja ne jotka katsovat, tuntuvat kaikkein luonnollisimmilta. Onhan kamera edelleen kiinnostava, miksi tuo ihminen kameran takana haluaa tallentaa minua, varastaa kuvaani? Se on kuin tuijotus, sitäkin pitäisi pystyä perustelemaan.
Jos minua kuvataan, menen ihan hämilleni, edelleen. Olen liian tietoinen tilanteesta. Mutta jos huomioni on jossain muualla, ei kameraa huomaakaan. Jos itse kuvaan, en useinkaan ajattele mitä höpöttelen kameran takana. Olen vuosikausia kuvannut sitä sun tätä, eläimiä, ihmisiä, tapahtumia, välähdyksiä. Onneksi kuitenkin jonkinlaista suodatinta käyttäen, hieman edes harkiten. Motiivit kulloinkin vaihtelee. Joskus suunnittelen suuria kokonaisuuksia, kehittelen ohjelmaideoita, jotka jälkeenpäin tuntuvat hassuilta. Useimmiten kuvaan vain kaiken varalta. Mutta joka kerta innostun ja olen utelias, ehkä liiankin. Siitä minua usein moititaan.. Nauhat jäävät tosin liian usein merkitsemättöminä kenkälaatikoihin. Kun näin dokumentin Exit through the gift shop, huokaisin helpotuksesta - ihanaa, en ole täysin epänormaali. Jossain on joku joka tallentaa kaiken ja vielä enemmän kuin minä. Katselin parin vuoden takaisia arkistonauhoja innoissani ja löysin sieltä sellaisia aarteita, että ajattelin että ne ansaitsevat tulla nähdyksi, olenhan joskus kuvatessani nähnyt niissä jotain kuvaamisen arvoista.
Hemuliksi minua nykyään kutsutaan, eikä kai syyttä. Tässä elämäni ensimmäinen hyönteisvideo. Varsinainen luontodokumentti, hieman erilaisella kertojaäänellä varustettuna :)
