Kirppusirkus

Aku Ankan veljenpojat pitivät kirppusirkusta. Pienet pomppivat akrobaatit tekivät temppujansa ja asuivat tulitikkulaatikossa silloin kun eivät esiintyneet. Kirput tuntuivat kotoisilta, halusin itsekin salaa oman kirppusirkuksen. Kirpusta tuli mieleen täi. Ne ovat kamalista kamalimpia. En usko että kukaan huolisi niitä sirkukseensa.
Mikä tahansa eläin on kiinnostava, kunhan se ei tee pesäänsä minuun tai ylipäänsä kunhan se osaa riittävästi kunnioittaa intimiteettisuojaani. Tässä pienessä arkisessa tilanteessa uhriksi on (jälleen kerran) joutunut pinseripoikani Nobel ja ehkä hieman myös ukkoni Ari. Otos, jota olen jonkin verran joutunut saksimaan fanaattisen kärsivällisen kuvaamiseni takia, loppuu töksähtäen, koska siihen ymmärsin lopettaa.

Erilainen kertojaääni

Luontodokumentit ovat tylsiä, pääsääntöisesti. Kertojaääni kuvien taustalla on kuin iltasatu. Alkaa ihanasti nukuttaa. Mutta luontodokumenttejakin on paljon ja erilaisia. Usein mietin miten ja kuinka suurella vaivalla joku harvinainen mönkijäinen on saatu napattua kuviin. Ja juuri kun otus on kaivautumassa esiin kuopastaan, kuvaajalla alkaa aivastuttaa.. tai puhelin soi, tai hius laskeutuu linssin eteen. Mutta sitä me emme saa nähdä, valitettavasti.

Eläimet eivät kavahda kameraa, ne säikähtävät koko pakettia - ihmistä kameran kanssa. Ihmiset taas alkavat esiintyä, jos siis huomaavat kameran. He joko kieltävät kuvaamisen kädenliikkeellä tai esittävät olevansa rentoja, osaavat jo olla kuten dokumentissa kuuluu, eivät vahingossakaan katso kameraan. Ja ne jotka katsovat, tuntuvat kaikkein luonnollisimmilta. Onhan kamera edelleen kiinnostava, miksi tuo ihminen kameran takana haluaa tallentaa minua, varastaa kuvaani? Se on kuin tuijotus, sitäkin pitäisi pystyä perustelemaan.

Jos minua kuvataan, menen ihan hämilleni, edelleen. Olen liian tietoinen tilanteesta. Mutta jos huomioni on jossain muualla, ei kameraa huomaakaan. Jos itse kuvaan, en useinkaan ajattele mitä höpöttelen kameran takana. Olen vuosikausia kuvannut sitä sun tätä, eläimiä, ihmisiä, tapahtumia, välähdyksiä. Onneksi kuitenkin jonkinlaista suodatinta käyttäen, hieman edes harkiten. Motiivit kulloinkin vaihtelee. Joskus suunnittelen suuria kokonaisuuksia, kehittelen ohjelmaideoita, jotka jälkeenpäin tuntuvat hassuilta. Useimmiten kuvaan vain kaiken varalta. Mutta joka kerta innostun ja olen utelias, ehkä liiankin. Siitä minua usein moititaan.. Nauhat jäävät tosin liian usein merkitsemättöminä kenkälaatikoihin. Kun näin dokumentin Exit through the gift shop, huokaisin helpotuksesta - ihanaa, en ole täysin epänormaali. Jossain on joku joka tallentaa kaiken ja vielä enemmän kuin minä. Katselin parin vuoden takaisia arkistonauhoja innoissani ja löysin sieltä sellaisia aarteita, että ajattelin että ne ansaitsevat tulla nähdyksi, olenhan joskus kuvatessani nähnyt niissä jotain kuvaamisen arvoista. 

Hemuliksi minua nykyään kutsutaan, eikä kai syyttä. Tässä elämäni ensimmäinen hyönteisvideo. Varsinainen luontodokumentti, hieman erilaisella kertojaäänellä varustettuna :)